Kansainvälinen toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden luokitus (ICF 2016) määrittää toimintakyvyn kokonaisvaltaisesta näkökulmasta, ja se ottaa huomioon terveydentilaan liittyvien tekijöiden lisäksi myös ympäristö- ja yksilötekijöiden vaikutuksen. Näitä tekijöitä ovat esimerkiksi tuki, palvelut ja apuvälineet sekä vaikkapa harrastukset. Toimintakykyä voidaan mitata usealla eri tavalla, mutta useimmiten se kattaa arjen toimintoja ja niissä selviytymistä. Tähän katsaukseen on vallittu toisaalta juuri tällainen arjesta selviytymistä kuvaava mittari sekä toisaalta muistinsa huonoksi kokevien osuutta kuvaava muuttuja. Itsestään huolehtimisen vaikeutta kartoitetaan useilla, hyvin konkreettisilla kysymyksillä, jotka kattavat muun muassa kykyä peseytyä, pukeutua ja lämmittää ruokaa.

Kaikkiin suomalaisiin verrattuna helsinkiläisten toimintakyky on hieman parempi, jos sitä mitataan niiden osuudella, joilla on vähintään suuria vaikeuksia itsestään huolehtimisessa (ks. seuraava kuvio). Helsinkiläisistä 75 vuotta täyttäneistä miehistä ja naisista yhteensä vajaa 10 prosenttia koki suuria vaikeuksia itsestään huolehtimisesta, kun vastaava osuus koko maassa oli 12 prosenttia. Helsinkiläiset naiset kokivat toimintakykyyn liittyviä vaikeuksia hieman useammin kuin helsinkiläiset miehet. Muistinsa huonoksi kokevien osuudessa sen sijaan ei ollut eroa Helsingin ja muun maan välillä, mutta miehistä hieman suurempi osa kuin naisista koki muistinsa huonoksi.

Kuten edellä mainittiin toimintakyky ei perustu pelkästään terveydentilaan, vaan myös ympäristötekijät vaikuttavat siihen, ja toimintakyky voi myös parantua ilman että terveydentilassa tapahtuu muutosta, jos vanhusten toimintaympäristöä kehitetään ja parannetaan. 75 vuotta täyttäneiden osalta on myös tietoa siitä, kuinka suuri osuus kokee, ettei ole saanut apua riittävästi heikentyneen toimintakyvyn vuoksi. Osuus on Helsingissä huomattavasti suurempi kuin koko maassa keskimäärin: vajaa 15 prosenttia tämän ikäisistä helsinkiläisistä koki näin vuonna 2015, kun koko maassa osuus oli hieman yli 10 prosenttia. Tätä saattaa osin selittää rakenteelliset seikat, sillä hyvin iäkkäiden osuus 75 vuotta täyttäneestä väestöstä on Helsingissä hieman suurempi kuin koko Suomessa keskimäärin, ja avuntarve on suurin juuri näissä erittäin iäkkäiden ikäryhmissä. Lisäksi siviilisäätyrakenne poikkeaa hieman Helsingin ja muun maan välillä. Helsingissä asuvista 80 vuotta täyttäneistä on avioliitossa hieman pienempi osuus kuin muualla maassa asuvista, ja naimattomia, eronneita ja leskiä puolestaan on hieman enemmän (Mäki & Martikainen 2016). Nämä ryhmät saattavat olla suuremmassa avuntarpeessa.

Myös naisten ja miesten välillä on Helsingissä eroa kokemuksessa siitä, onko saanut riittävästi apua heikentyneen toimintakyvyn takia. Kun helsinkiläismiehistä hieman alle 7 prosenttia koki näin, oli osuus naisilla lähes kolminkertainen. Myös tästä erosta osa selittyy rakenteellisilla tekijöillä: 75 vuotta täyttäneiden naisten ikärakenne on vanhempi kuin miesten ja avioliitossa on huomattavasti pienempi osa tämän ikäisistä naisista kuin miehistä.

Kirjallisuutta:

  • Mäki N & Martikainen P (2016): Kuolleisuus Helsingissä ja muualla Suomessa. Helsingin kaupungin Tietokeskus: Tutkimuksia 2016:5.